Euroopan tulevaisuuden ratkaisee kolme presidenttiä, eikä yksikään heistä ole eurooppalainen: Trump, Putin ja Xi

Suurin maailmanpoliittinen kamppailu käydään nyt Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä. 

Kansainvälinen maailmanjärjestys on arvo- ja sopimuspohjainen. Nyt molempia periaatteita haastaa kolme maata: Venäjä, Kiina ja Yhdysvallat.

Suurin maailmanpoliittinen kamppailu käydään nyt Yhdysvaltojen ja Kiinan välillä. Siinä missä Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump on aloittanut toisen kautensa impulsiivisesti ja liittolaisuuksia nakertaen, on Kiinaa toistakymmentä vuotta johtanut presidentti Xi Jinping keskittynyt rakentamaan liittolaisuuksia pitkällä aikavälillä, erityisesti liittyen kysymykseen Taiwanin asemasta.

Näiden kahden hyvin erilaisen johtamistyylin lisäksi soppaa hämmentää sotataloudessa elävä Venäjä, jota presidentti Vladimir Putin on johtanut vuosituhannen vaihteesta asti.

Kun Trumpin Kiina- ja Venäjä-politiikka vaikuttaa vielä suurelta arvoitukselta, on syytä tarkastella Kiinan ja Venäjän keskinäisiä suhteita ja valtatasapainoa. Niillä on sekä yhteisiä intressejä että isoja, historiallisia kipupisteitä. Länsimaissa Kiina tunnetaan vielä niin heikosti, että huomio Kiina-Venäjä -suhteissa kiinnittyy enemmän yhteistyöhön kuin pinnan alla kytevään tyytymättömyyteen. Siinä on omat riskinsä.

Hajanainen länsi on sekä Xin että Putinin tavoite: kumpikaan ei halua, että Yhdysvaltojen liittolaisuudet vahvistuvat, vaan päinvastoin rapautuvat. Molemmat haluavat nostaa oman maansa suurvallaksi, missä länsimaisen koalition riitely ja eripura on toimiva strategia.

Venäjän ja Kiinan yhteiset maantieteelliset intressit löytyvät moderneista silkkitie-hankkeista. Ensimmäinen niistä on ”jääsilkkitie”, mikä käytännössä tarkoittaa molempien maiden sotilaalliseen ja kaupalliseen yhteistyöhön tähtäävää infrastruktuurihanketta arktisella alueella.

Toinen hanke kulkee nimellä ”Vyö ja tie” ja tarkoittaa historiallisen silkkitien modernia versiota. Siinä Kiina investoi voimakkaasti Venäjän alueelle ja Keski-Aasiaan entisen Neuvostoliiton maihin. Päätepisteinä uudelle silkkitielle Kiina tavoittelee pääsyä Eurooppaan, Afrikkaan, Persianlahdelle, Intian valtamerelle sekä Etelä- ja Kaakkois-Aasiaan. Kartasta katsoen hankkeella on vaikutuksia koko Euraasian mantereelle, Afrikan itä- ja koillisosiin sekä Tyynenmeren saarivaltioihin, aina Australian mannerlaatalle asti. Kyseessä on valtava projekti.

Aasiassa ja Afrikassa maat ovat samalla myös strategisia kilpailijoita. Rajanaapureina kumpikaan ei ole riittävän vahva lähteäkseen mittavaan keskinäiseen konfliktiin, mutta toisaalta tarpeeksi vahvoja muodostaakseen molemminpuolisen pidäkkeen sellaisen syntymiseksi.

Afrikassa Kiina ja Venäjä ovat samasta syystä kuin Yhdysvallat Euroopassa: lujittaakseen liittolaisuuksia, rakentaakseen myös itseään hyödyttävää infrastruktuuria sekä vahvistaakseen strategisia alihankintaketjuja. Materiaaliomavaraisuuden merkitys kasvaa valtavaa vauhtia, mistä tuoreimpana osoituksena on Yhdysvaltojen ja Ukrainan välinen mineraalisopimus.

Kiinalla ja Venäjällä on kuitenkin pitkä ja riitaisa historia, mikä lännessä usein unohtuu. Kiinalaiset muistavat edelleen, kuinka tsaarin Venäjä varasti keisarilliselta Kiinalta merkittäviä osia Mantsuriasta. Muistissa on myös koko kylmän sodan kestänyt Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko, joka saavutti huippunsa aseellisessa rajavälikohtauksessa vuonna 1969 – jälleen Mantsuriassa.

Kiinan ja Venäjän lämpimät välit, historia huomioiden, johtuvat pitkälti niiden valtionpäämiesten henkilökemioista. Molemmat ovat vallankahvassa riippuvia autoritaarisia johtajia, jotka ovat muuttaneet lakia mahdollistaakseen itselleen käytännössä elinikäisen johtajuuden. Ukrainan ja Euroopan kannalta tämä ei ole hyvä asia.

Ensinnäkin tämä tarkoittaa, ettei Kiinalla ole ”varaa” painostaa Venäjää lopettamaan sotaa Ukrainassa. Sillä on jo valmiiksi huonot välit yhteen ydinasesuurvaltaan, Yhdysvaltoihin, ja omalla mantereella rajan toisella puolella on toinen ydinasesuurvalta Venäjä.

Toiseksi tämä tarkoittaa, että maiden yhteistyö on kahden ikääntyvän johtajan kahdenvälisen yhteisymmärryksen varassa. Xi on 71-vuotias, Putin 72-vuotias. On perusteltua kysyä, kuinka pitkäaikainen tällainen henkilösuhteisiin perustuva järjestely voi olla. Sama kysymys suurvaltapolitiikan johdonmukaisuudesta täytyy esittää myös Trumpista, joka on nyt 78-vuotias ja vaalikautensa lopulla yli kahdeksankymppinen.

Kolmea presidenttiä yhdistää korkea ikä ja yksinvaltaiset otteet, mutta taktiikka heitä erottaa. Yksinkertaistaen voisi sanoa, että Xi rakentaa liittolaisuuksia, Trump murentaa niitä ja Putin pelaa niiden harvojen kanssa, jotka siihen enää suostuvat.

Suunta on joka tapauksessa selkeä: Yhdysvaltojen huomio siirtyy Aasiaan, Kiinan huomio laajenee Aasian ulkopuolelle ja Venäjä on ainakin toistaiseksi jumissa aloittamassaan sodassa Euroopassa. Jos ja kun Kiinan ja Venäjän väliset suhteet heikkenevät, tulee Yhdysvallat siirtämään painopistettä itään entistä nopeammalla tahdilla. Tästä seuraa kaksi kysymystä.

Ensinnäkin, kuinka nopeasti Yhdysvallat vähentää poliittista, sotilaallista ja taloudellista läsnäoloaan Euroopassa? Ja toiseksi, kun näin tapahtuu, onko Eurooppa ehtinyt vahvistaa itseään riittävästi?

Moni tekijä on nyt sattuman tai yksittäisten ihmisten terveydentilan armoilla, eikä Euroopalla ole enää aikaa vain ihmetellä. Toimia tarvitaan nyt.

---

Lue lisää Turvallisuus & Riskienhallinta -lehden numerosta 2/2025.

Tilaa lehti!